Piti ottaa välistoppi Bangkokissa koska lento balille lähtee seuraavana aamuna 6.15. Varattiin huone läheltä Don Muangin lentokenttää koska sieltä aamulla lento lähtee.
Muuten ei mitään erikoista kerrottavaa paitsi taas uskomaton taksisäätö.
Kun saavuttiin Don Muangille, otettiin taksi majapaikkaan. Näytin kuskille puhelimestani paikan nimen ja osoitteen. Yes yes!
Ensimmäinen pysähdys. Kuski halusi nähdä uudelleen osoitteen.
Toinen pysähdys. Otti mun puhelimen ja näytti jollekkin ja kysyi tietä. Yes yes!
Kolmas pysähdys. Otti taas puhelimen ja näytti jollekkin vanhalle mammalle. Mamma huitoi ja näytti suunnan. Yes yes!
Neljäs
pysähdys. Väärä paikka edelleen. Joku ukko tuli selittämään että hän
omistaa paikan minne oltiin menossa yöpymään ja neuvoo kuskia.
Yes yes!
Viides
pysähdys. Oikea mesta vihdoinkin! Hauskaa tässä on se, että tässä
käytiin jo kolmannella stopilla. Mamma jolle kuski näytti mun
puhelimesta majapaikan nimeä ja osoitetta oli paikan pitäjä. Ei siis
tunnistanut omaa mestaansa tai osoitetta, yes yes!
Onkohan näillä kaikilla jonkiasteinen keskittymishäiriö? Jos edes hetkeksi pysähtyis ja miettis ennen kuin vastaa yes yes.
Ihmettelin
myös että miksi taksikuski ei voinut näppäillä osoitetta omaan
jääkiekkomaalin kokoiseen älypuhelimeen joka lepäsi auton
keskikonsolissa.
Ei ole suomalainen looginen mies tottunut tällaiseen
säätämiseen.
Olen rakastunut
Nimittäin Air Asian lentoemäntiin. Kauniita, hymyileviä nuoria naisia.
Mahtaa olla kovat vaatimukset päästä duuniin kun on vara valita parhaat päältä.
Toisin
kun suurella osalla eurooppalaisista lentoyhtiöistä, joissa vittuuntuneen
näköiset keski-iän ylittäneet hiukan ylipainoiset emännät tarjoilee
väkinäinen hymy naamalla paskaa ruokaa. Täällä ainakin osataan näytellä
paremmin.
Kaikki lentomännät täällä olivat varmasti alle kolmekymppisiä jolloin alkoi hiukan huolestuttamaan.
Mitä tapahtuu aasialaisille lentoemännille kun ne täyttää kolmekymmentä?
Tuskin eläkejärjestelmä ottaa heitä hoiviinsa.
Onko jossain joku valtava keskus jossa heidät uudelleenkoulutetaan muihin ammatteihin joihin kelpaa jo vähän iäkkäämpänäkin.
Vai onko lentoyhtiöillä omat plastiikkakirurgit jotka taiteilevat aika-ajoin ikääntymisen merkit piiloon.
Vai
laitetaanko vain poistoon. Liukuhihnalta lihamyllyyn kuin Pink Floydin
The Wall elokuvassa kun jo punaisia pukuja sovitellaan uusien
parikymmpisten tulokkaiden päälle.
Toivottavasti ei ole viimeinen vaihtoehto koska ei kauneutta saa heittää hukkaan.
Kuta Beach.
Ensihavainnot.
Lukemattomia kauppoja,baareja, ravintoloita ja ostoskeskuksia.
Turisteja joka lähtöön. Rannan tuntumassa vieri vieressä muovituoleja ja
aurinkovarjoja joista jengi tulee nykimään hihasta että tänne kaljalle.
Surffareita.
Erilaisia maastonmuotoja oli myös nähtävissä rannalla. Osa hyvinkin silmää miellyttäviä.
Ajatus paratiisirannasta on tästä hyvin kaukana.
Majoitus on ihan ok. Oma bungalow parin korttelin päässä pääkaduista joten sopivan rauhallinen paikka.
Illalla
käytiin the bilekadulla. Tunnelma oli korvia huumaava. Järkyttävä
kakofonia kun joka baari tuuttaa alipainemusiikkia kuplavolkkarin
kokoisista kaiuttimista.
Ei paljoa puhuttu. Eikä johtunut siitä että
ollaan juroja suomalaisia vaan siitä että ei toinen pystynyt kuulemaan
mitä toisella oli asiaa.
Myöhemmin
löydettiin pari mestaa joissa oli livemusaa. Ihan ok bändejä.
Biisivalikoimat liikkuivat välillä James Blunt ja Rage Against the
Machine.
Kun
bändi lopetti soittamisen niin eiköhän baarin kaiuttimista alkanut
jumputus 110 dp:n voimakkuudella. Vähän iltapalaa huiviin ja nukkumaan.
Ei tullut Laihasen pojasta vieläkään klubihirmua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti